keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kotini on linnani

Tähän viikkoon on sisältynyt valitettavan paljon ahdistusta, pelkoa ja surua, eikä kyyneliltäkään olla vältytty. Mieli on ollut todella alamaissa viime päivien uutisvirrasta, missä viattomiin lapsiin on kohdistunut rasismia ja siihen päälle vielä Brysselin terroristi-isku.

Oon kelaillut sitä, että koskaan elämässä mun ei ole tarvinnut tuntea turvattomuutta ja joku terrorismi on ollut niin kaukainen sana, ettei sitä ole sillein osannut pelätä. Surullisena vain seurannut uutisia muualta maailmasta. Nyt nää iskut alkaa tulla kuitenkin liian lähelle ja koskettaa jo omaa lähipiiriä ja heidän perheitään ja ystäviään. Terrorismista on tullut konkreettista ja se tuntuu todella ahdistavalta.

Kaikesta huolimatta oman elämän ja arjen on vaan jatkuttava. Ei voi antaa pelolle valtaa, mutta sitä vaan on nyt vanhemmaksi tulon jälkeen erityisen herkkä kaikelle tämmöiselle. On oma pieni lapsi, josta kantaa huolta ja miettii millaiseen maailmaan hän kasvaa. Eniten pelkää, että itselle tapahtuu jotain, tai miehelle tapahtuu jotain. Että lapsi menettäisi toisen vanhemman. Päässä pyörii paljon ahdistavia ajatuksia ja sitä spekuloi, onko Saksa seuraava kohde ja jos ei seuraava, niin milloin sitten ja mihin kaupunkiin. Ihan kamalia ajatuksia.

Koko viikon on painanut mieltä sellainen ajatus, että tekisi mieli muuttaa johonkin pois, johonkin kauas sellaiseen suojaiseen paikkaan, missä ei tarvitsisi pelätä tai tuntea turvattomuutta tai kokea muuten ihmisten pahuutta ja huonoa ilmapiiriä. Sanoin miehellekin, että mä tahtoisin vaan paeta jonnekin, jossa me voitais elää vaan kolmestaan kaukana pahasta maailmasta. Yritin kovasti miettiä missä sellainen paikka voisi olla. Ehkä Australia, tai siellä suunnilla joku pieni saari. Mutta sitten saisi pelätä erilaisia luonnon katastrofeja, joten ei sitä siltikään niin turvassa olisi. 

Aikani haavematkaillessani tajusin, että oikeastaan ainut paikka, missä mulla on hyvä ja turvallinen olo, on oma koti. Tää on oma piilopaikka, missä voi edes hetkeksi sulkea silmät ja korvat ulkomaailmalta. Elää vain pientä makroelämää kotilinnakkeessa ja rakentaa mielessään linnan ympärille muurit ulkomaailmalta.

Mä luulen, että jokainen meistä joutuu ajoittain miettimään, millä rakentaa niitä omia muurejaan ja miten jatkaa arkea näiden kauheuksien keskellä. Mulle yksi keino on musiikki. Se on aivan erinomainen pakopaikka. En ole soittanut pitkään aikaan harppua ja nyt kun vihdoin sain viritettyä sen, niin olen soittanut 3 päivää sormenpäät melkein vesirakkuloille.


Oikein päätin, että nyt en tee yhtään mitään kotitöitä, en edes imuroi (ja sen kyllä huomaa), vaan soitan sen minkä kykenen. Vapauttavaa toisinaan vaan irtaantua kokonaan omiin harrastuksiin ja jättää kotityöt ihan toissijaiseksi seikaksi. 






Romeo pitää kuitenkin huolen, ettei sitä ehdi kerralla tuntitolkulla soittaa, mutta selkeä vaikutus musiikilla on vauvaankin. Se jaksaa ihmeen pitkään istua baby sitterissä tai viltin päällä vieressä ja kuunnella äitin soittoa.  Harpussa on todella kaunis ja rauhoittava ääni. Ja onhan se myös kaunis soitin ihan sisustuselementtinäkin.




Samalla innostuin myös leikkimään järkkärin kanssa ja tulikin aika veikeitä otoksia. Mulla on Canonin 550D kamera ja ihan se perus objektiivi, mikä tulee kameran mukana. Sillä ei niin ihmesuorituksiin pääse ja varsinkaan, kun ei ole oikein ymmärrystä koko kameran päälle, että siitä saisi optimaalisen hyödyn irti. Jotenkin ei vaan aika riitä opetella valokuvauksen teoriaa ja siksi mä vaan usein kokeilen niitä valikkoja ja yritän sitä kautta vähän oppia kantapään kautta käytännössä valotuksista sun muista.





Sitä vaan täytyy keskittyä elämässä hyviin asioihin ja olla onnellinen jokaisesta päivästä, kun asiat on kuitenkin omassa elämässä hyvin. Linssin läpi kun katselee tätä elämää pienessä koossa, niin tajuaa sen suureuden. Näissä arjen pienissä hetkissä on tosiaan hyvä olla. 



sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Epävarmoin miettein

Tämä olisi nyt se uskalias seurava projekti.Tarkoitus olisi maalata tuo lipasto mattamustaksi, mutta kovin epävarma olo tästä vielä on. Yhtenä päivänä oon ihan varma päätöksestä ja seuraavana epäröin.





Mitä enemmän mä tätä asiaa mietin ja nyt noita kuviakin pyörittelen, niin sen epävarmempi olo tulee. Toisaalta se on ihan kiva noinkin ja se on myös erinomaisessa kunnossa, mutta toisaalta se on vähän vanhahtava ja kaipais pikku piristysruisketta. 

Mä oon aivan ihastunut mustan, valkoisen ja puun kontrastiin, mutta tuo puulattia on jo itsessään aika hallitseva elementti. Tää meidän olohuone on melkein 70 neliötä yhtä suurta tilaa eli lattiapintaa on paljon. Sillä sisustus on jaoteltu näin vanha puoli ja moderni puoli, kun tällä puolen huonekalut on vanhaa tyyliä ja toisella puolella skandinaavista modernia. Ne kuitenkin elää sulassa sovussa keskenään. 




Pinterestissä mä ihastuin mustaksi maalattuihin kaappeihin ja tässä muutama esimerkkikuva, millaista huonekalun makeoveria tässä ollaan hakemassa:


                    Kuva Pinterest 

                               Kuva Pinterest

                             Kuva:Pinterest

             Varsinkin tää viimeinen kuva on musta ihan älyttömän magee:


              Kuva: Pinterest

Välillä tuntuu, että se vähän hukkuu tuohon lattiaan ja on vain sellainen möhkale tuossa seinustalla. Musta väri toisi siihen kunnolla ytyä ja kontrastia. Mä en ole keksinyt sen päällekään oikein mitään koriste-esinettä, kun tuntuu ettei siihen käy väreiltään mikään. Mustaan olis paljon helpompi yhdistellä vaikka mitä.

Tätä piti tarkastella päivänvalossa ja illan pimeällä, miltä se näyttäisi.

Tässä siis päivän valossa:


Ja tässä illan pimeässä: 







Tuon lipaston vieressä olevan nojatuolin mä olen suunnitellut maalaamani valkoiseksi niin, että se näyttää kuluneelta vanhalta eli puu pilkottaa sieltä. 

Lipaston koristeosat mä maalaisin kiiltävällä mustalla ja ehkä myös ton koko alaosan koristeosan jalkoineen. Se näyttäisi, että olisi kuin dipattu kiiltävään mustaan. Mä luulen, että se mattamustan ja kiiltävän mustan yhdistäminen elävöittäisi ihan kivasti, ettei siitä sitten tulisi joku musta möhkäle ruskean möhkäleen sijaan vaan, että se erottuisi edukseen. Se on kuitenkin aika massiivinen kaluste, mutta mun mielestä näin suuri tila tarttee jotain tosi massiivista. 





Kovin suurta rahallista arvoa tuolla lipastolla ei ole, kun se on tollaista uusvanhaa antiikkia. Kierrätyskeskuksesta me se ostettiin ja alkuperää en sen enempää tiedä. Että sen puolesta tässä ei olla mitään suurta rikosta tekemässä ja pilaamassa jotain arvokasta antiikkihuonekalua. Tunnearvoakaan tuolla ei ole, kun ei ole mikään perintökaluste, joten ehkä mä annan vaan mennä. Alkuperäiseen ei kyllä ole sitten paluuta jos nyt mennään ihan mettään, mutta ainahan siitä jonkun muunkin värisen saa. Mutta kyllä musta on aina musta. 

torstai 17. maaliskuuta 2016

"Talvella"

Sisustushommat on ollut viime päivinä hieman jäissä. Suuri innostus oikeestaan tyssäsi siihen, että yhden taulun seinälle saaminen kesti viikon. Kuinka vaikeaa se voikaan olla saada porattua yksi vaivainen ruuvin reikä seinään. Siinä viikon aikana meillä kävi kääntymässä kaksi eri käytävän mattoa juurikin tuohon samaan tilaan ja innoissani olin tekemässä uudesta kokonaisuudesta blogipostausta. Eipä käynyt onni mattojen kanssa, joten etsintä jatkuu edelleen. Mä olen ollut aina sitä mieltä, että maton valinta on kaikkein vaikeinta sisustamisessa ja sitä se tuntuu olevan edelleenkin.

Muutenkin on tuntunut hyvältä keskittyä välillä ihan muihin asioihin kuin sisustukseen. Täällä on ollut ihan mahtavat kelit, joten olen vain ulkoillut, urheillut ja soitellut kitaraa. Miehelläkin oli 3 päivää putkeen vapaata, niin on ollut ihana viettää yhteistä perheaikaa ja nähdä myös ystäviä. Upouudet rullaluistimet on korkattu ja voi vitsi miten mahtavalta tuntui luistella. Muutama päivä riittää vielä tätä kevätaurinkoa, kunnes alkaa sadejakso, niin sitten voi taas viihtyä sisällä sisustelemassa. 

Nyt on taulu kuitenkin seinällä ja se sai nimekseen "Talvella". Sen suunniteltu nimi oli "Talven hippusia", mutta koska ne hippuset ei sitten näyttänytkään valmiina hyvältä, niin se jäi ilman niitä.



Ne hippuset oli vaan jotenkin liikaa, vaikka aluksi tuntui, että se on niin pelkistetty, että kaipaa jotain viimeistelyä. Lopputulos olikin ylityöstetty ja sain ne onneksi pois, ettei tuo alkuperäinen pohja kärsinyt. Akryyliväri ei ehtinyt kuivua niin märällä siveltimellä ja kankaalla ne sai ikäänkuin kumitettua pois. Hopeamaalilla olin tehnyt siihen ikäänkuin lehtiä tippumaan, mutta ei se vaan toiminut tässä työssä. Mulla on aikaisempi taulusarja, jossa on vähän vastaavanlainen puu ja siinä se toimi. 

Mä halusin tehdä jotain tosi vaaleasävyistä, ei niin abstraktia kuin yleensä mun tyyli on ja jotain tosi yksinkertaista. Tästä työstä mä kyllä tykkään. Juuri se äärimmäinen yksinkertaisuus tekee siitä mielenkiintoisen. Ja olen erittäin tyytyväinen värisävyihin. Savuisen vaaleansinistä ja harmaan hopean eri sävyjä. Värien sekoittaminen onnistu vaan ihan kerralla tosta vaan. Joskus saa sekoitella ikuisuuden värejä eikä haluttua sävyä tahdo millään löytyä, niin tätä oli silläkin ihana tehdä, kun sävy oli heti aivan tuurilla nappiin. Kiva onnistuakin välillä mun betoni- ja mattosekoilujen jälkeen.



Minusta yksi vaikeimpia kuvattavista asioista on maalaukset. Varsinkin kun vasta opettelen järkkärin käyttöä. Tosi vaikea saada värisävyt pysymään oikeanlaisina ja jokaisen koneella on kuitenkin vähän eri asetukset, niin ei niistä koskaan saa ihan realistista kopiota. Maalaukset näyttää aina paljon paremmalta livenä, kun näkee paremmin kaikki yksityiskohdat. Tässä nyt maalaus lähikuvassa, jotta näkee vähän paremmin pinnan. Tässä työssä käytin pikkaisen struktuuria pohjaan tuomaan elävyyttä. 









Ja nyt mä jo toivon, että tulevalta Barcelonan matkalta löytyisi noihin pikkutauluihin jotain uutta. Nehän on vaan ihan väliaikaiset kuvat, kunnes löytyy jotain tosi iskevää. Väreiltään kans paljon hillitympää, kuin nuo nykyiset.

Sitten raotakin salaa seuraavaa projektia, joka on jättimäisen antiikkisen lipaston maalaus mustaksi meidän olkkarin ns. vanhalla puolella. Mies tosin hankaa vielä vastaan, että ihan täyttä siunausta en ole asialle vielä saanut, mutta eiköhän se myönny, kun se pohjamaalinkin jo osti. Tosin se ei ehkä tiennyt, mihin tarkoitukseen ;-)


Ps. Samalla myös huomasin, että maljakkoon oli unohtunut vanhojen ruusujen vesi ja se on ihan likainen. Olipa onni, että otin kuvan, niin ei ehtinyt kuivahtaan vihreeksi leväksi. Siellä killui yksi mustekynäkin.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Pökäleet uunissa

Muhun on purrut kunnon urheilubuumi ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni oon tosissani tän "kesäkuntoon" projektin kanssa. Yleensä nää yritykset on kestänyt tasan viikon. Raskauajan jälkeen on niin ihana taas urheilla, saada tuntumaa omaan kroppaan ilman kauheeta jättimahaa ja turvonneita jalkoja ja saada viimesiä raskauskiloja pois. Eikä tässä ole pelkästään kyse kesäksi kuntoon, vaan loppuelämäksi. 

Nyt tässä urheilun ja ravinnon uuteen maailmaan tutustuessa ostin elämäni ensimmäistä kertaa proteiinijauhetta. Mulle ei oo sen kaltaiset pulverit ennen sanonut yhtään mitään. Tai se mielikuva niistä on ollut, että ne on vaan joillekin punttisalihemmoille, jotka kasvattaa lihasta. Sillä paikkaakin hyvin välipalan kiireessä ja nehän sopii myös leivontaan. Sokeri mulla on nyt pannassa, mutta välillä tekee mieli myös vähän herkutellakin. Siispä kokeilin tehdä itse proteiinipatukoita. Lähinnä siksi, että ne on niin kätsy sitten ottaa mukaan kun on tien päällä ja nälkä yllättää, mutta makunsa puolesta ne kyllä paikkaa samalla makeannälkää.

Vähän googlailin eri reseptejä ja en saanut niistä mitään sellaista, mikä olisi sopinut mun kaapissa oleville ainesosille ja siksi päätin soveltaa reseptin itse. Tämä on täysin sokeriton, gluteeniton ja vähähiilihydraattinen sekä runsasproteiininen, niinkuin proteiinipatukan kuuluukin olla. Ja koska suosin luomua, niin luomukananmunia ja luomuhamppujauhoa.



Tässä resepti:

60g suklaanmakuista proteiinijauhetta (sekoitin puolet ja puolet kahta eri jauhetta, koska toinen on makeampaa ja en tiennyt kumpi olisi makeusasteeltaan parempi näihin)
4 kananmunan valkuaista
2 kukkurallista ruokalusikallista hamppujauhoa (sis. paljon proteiinia 30g/100g ja vain 1,4g hiilaria)
2 kukkurallista ruokalusikallista mantelijauhoa
1 teelusikka soodajauhetta tai leivinjauhetta (käytin soodaa, kun vasta luin sen terveellisyydestä)
1 teelusikka raakakaakaojauhetta

Nää oli niin nopea tehdä, että meni ehkä 5minuuttia sörssätä ainekset yhteen haarukalla ja latoo valmis massa pellille. Vielä nopeammin selviää, kun laittaa koko massan vaan yhdeksi levyksi ja leikkaa palat vasta valmiina. Tajusin vasta jälkikäteen. Paistoin 200 asteisessa uunissa 7minuuttia.








Seuraavan satsin teen vähemmällä jauhomäärällä, nyt koostumus oli aika tuhti ja aavistuksen kuiva. Murskatut pähkinätkin sopis oikein hyvin sekaan. Tällä määrällä tuli 5 patukkaa, mitkä raakakooltaan vastaa kaupan patukkaa. Vähän isommaksi ne sitten turposi uunissa. Proteiinin määrästä en osaa sanoa. Se vaatii vähän matematiikkaa ja täytyy laskea seuraavan kerran jauhojen ja munien valkuaisten grammamäärät.

Jos haluaa makeampaa, niin voi makeuttaa stevialla, mutta itse pyrin välttämään keinotekoisia makeutusaineita, eikä se mun makuun sitä kaivannut. Mutta jos tykkää makeammasta, niin kantsii kokeilla stevian kanssa. Tai hunajaa, mutta mulla on nyt kaikki makea kieltolistalla.

Mä olen ehkä maailman huonoin leipoja, mutta nää kyllä onnistui ihan ihmeen hyvin. Tulevaisuudessa kun meille tulee kavereita kylään, niin kahvipöydässä tarjoillaankin proteiinipatukoita :-) Eipä tarvitse itse enää kieltäytyä kakuista ja makeista. 

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kevätkiukkuja

Tällä viikolla on ollut ajoittain pinna jotenkin ihmeen kireellä ilman mitään varsinaista syytä, kunnes tänään se syy selvisi: pöly! Tuo kevään mukana tuoma mukava kylkiäinen. On kai sitä ihan samat määrät talvellakin, mutta jotenkin tuo kevätaurinko nostaa sen ihan uudella lailla esiin. Ja meillä se ei ole pelkästään pöly vaan kissankarva. 

Kissojen takia meillä on pakko imuroida joka päivä tai vähintään joka toinen päivä. Ilman tätä vekotinta tulisin oikeesti hulluksi jos joutuisin tavallista imuria rempomaan näin isossa asunnossa joka päivä. 



Tätä supervekotinta suositteli mun ystävä Pauliina ja tää lähti meillä heti tilaukseen. Se oli mun loppuraskauden aikaan viime loppukesänä ja viimesimmät imuroinnit perinteisen imurin kanssa oli jo sellaista itkua ja hammasta purren meininkiä, että tää oli kuin lahja taivaasta. Ja on sitä edelleen. Siitä lähtien imourointi on ollut kivaa, siis oikeesti kivaa. Ja jos mä suostun tekeen sitä joka päivä, niin silloin se on oikeesti kivaa. 

Tuo ei pidä niin kovaa meteliä ja on niin kevyt liikutella, että meidän kämppä on hetkessä imuroitu. Toki normaaliakin imuria joutuu aika ajoin näyttämään kun haluaa ihan joka nurkan imuroitua, mutta tää sopii tosi hyvin päivittäiseen siisteyden ylläpitoon. Tuosta lähikuvasta näkyy, minkä verran meillä kertyy kissan karvaa pelkästään olohuoneen puolelta päivässä. Saattaa olla, että siinä on käytävääkin imuroitu mukana, mutta paljon sitä on! Tämä imuri on siis Boschin Athlet. Yksi elämäni parhaimpia ostoksia. Bonuksena se on myös tosi hyvännäkönen, eikä sitä tarvitse sulloa edes piiloon niinkuin tavallista imurirumilusta.



Tästä kissankarva-pöly-kevät-kiukusta lähdin ulos tuulettumaan aivan ihanan aurinkoiseen kevätsäähän. Ulkona oli 8 astetta lämmintä, aurinko paistoi ja tuntui oikeesti siltä, että siinä se talvi sitten meni. Ihan tosta vaan, ettei ehtinyt edes kunnon talvifiilistä tuleen. Oli harvinaisen leuto talvi niinkuin edeltäjänsä ja mulle passaa sellaset talvet. Pari viikkoa lunta ja kylmää ja se on sitten siinä.





Vaunulenkki venähtikin reippaaseen 2 tunnin hikilenkkiin muutamat valokuvaustauot pysähtyen. Järkkäri pitää olla aina mukana tollasessa säässä. Olin niin fiiliksissä ja Romeokin nukkui puolet matkasta. Loppumatkan sekin intoutu tuijottelemaan maisemia mitä vaunujen varjosta näki. Taisi nauttia ihan yhtä paljon raikkaasta ilmasta.

Aivan ihanaa kun nurmikko vihertää ja pellot alkaa heräämään. Täällä maalaismaisemissa on aina kerta toisensa jälkeen vaan niin ihanaa kävellä ja ihastella luontoa. Pari hevostakin oli jo laitumella, mutta olivat vaan sen verran kaukana, että en saanut parempaa kuvaa.




Luonto näyttää niin pelkistetyltä ja alastomalta vielä näin alkukeväästä, mutta kuitenkin niin runsaalta pikku yksityiskohtineen. Pienet vesialueet, multamöykyt ja eri suuntiin mutkittelevat hiekkaiset pikkutiet näyttää jotenkin niin erityisen mielenkiintoiselta. En malta odottaa, että pääsen jossain vaiheessa vähän hölkkäilemään ja miten kaunista sitten onkaan, kun on lehdet puissa. Vielä olen aika varovainen sektion jäljiltä.





Asfalttikin oli niin hyvässä kunnossa, että lähiaikoina aion korkata rullaluistimet. Olisin voinut kävellä ihan loputtomiin tuota tietä eteenpäin ja bongailla pieniä luonnon ihmeitä matkalla. Tunnin jälkeen oli jo käännyttävä takaisin, sillä en ollut yhtään varautunut niin pitkään lenkkiin ja siinä hikoillessa alkoi myös jano tulla, eikä tietenkään ollut vesipulloa mukana. Loppumatkassa alkoi kyllä tuntua mukavasti pakarassakin, että kävelty jo on. Varsinkin eilisen alakropan treenin jälkeen lihakset oli jo valmiiks pikkasen hellänä.





Tämä pikkumökki ja keskellä pieni saari oli niin sympaattisen näköinen yhdistelmä. Millekköhän eläimelle tuo on rakennettu? 



Alueella voi bongailla myös "bambeja", sillä se on luonnonsuojelualuetta ja niitä siellä vapaana näkee loikkivan. Harmi vaan, ettei tänään osunut yhtään kohdalle.


Lenkin jälkeen oli niin virkistynyt olo, että jaksoin illalla vielä rehkiä yläkropan treenin ja sinne kevättuuliin hävisi myös se kiukku siitä pölystä. Niin vähäpätöinen asia :-)